UUSI VUOSI JA UUDET KUJEET, RIGHT?

Vuosi 2017 oli tapahtumantäyteinen ja voin mielestäni sanoa olevani nyt monta kokemusta rikkaampi kuin vuosi sitten. Vuoten on mahtunut paljon tapahtumia, uusia kokemuksia ja ehkä jotain on tullut opittuakin.

Urheilun puolesta ehkä juuri opettavainen on sopiva termi kuvailemaan mennyttä vuotta. Toki oppiminen jatkuu yhä hamaan tulevaisuuteen saakka, mutta viime vuosi tarjosi aivan uudenlaisia haasteita, mutta toisaalta myös hienoja elämyksiä. Kirjoitinkin aiemmin hiukan tarkemmin koosteen kaudesta 2017, mutta lyhyesti sanottuna, olo on ollut kuin nuoralla tasapainottelua.

Mutta sellaistahan urheilu (ja elämä) yleensäkin taitaa olla. Välillä on ylämäkeä ja välillä alamäkeä, mutta jos kärsivällisesti jaksaa odottaa, niin ei niitä huonoja päiviä ihan loputtomasti riitä.

Mikä oli mun vuoden paras hetki? Kuten jo sanottu, vuoteen mahtui paljon hienoja hetkiä, joten vaihtoehtoja on monta. Ekat hallikisat pitkän tauon jälkeen tai täysin yllätyksenä tullut voitto sm-halleissa, kesän ennätysjuoksut, ekat kisat alkukesän loukkantumisen jälkeen, joissa epävarmasta olosta huolimatta tsemppasin itseni ensin lähtöviivalle jo lopulta maaliin, henkilökohtaiset sm-kisat tai unohtumaton kokemus, kun ensi kertaa sain vetää Suomi-paidan päälle nuorten Ruotsi-ottelussa. Toki myös treeneihin on mahtunut onnistumisia ja oivalluksia, ja esimerkiksi kevään leiri Teneriffalla onnistui kokonaisuudessaan erinomaisesti.

Yhdistävä tekijä useassa yllämainituista tilanteissa on ehkäpä se, että tavalla tai toisella lähtökohdat eivät välttämättä ole olleet ihan optimaaliset, mutta niistä huolimatta olen astunut kerta toisensa jälkeen epämukavuusalueelle, enkä luovuttanut. Tuloskin on ollut (lähes) aina palkitseva, ja vähintään on voinut olla tyytyväinen hoidettuaan homman loppuun. Joten ehkä se paras hetki koostuu niistä monista hetkistä, jolloin on pystynyt voittamaan ennen kaikkea itsensä.

Ne entäpä mikä oli vuoden huonoin hetki? Tähänkin on toki muutamia vaihtoehtoja tarjolla, mutta voiton vie jo tässäkin kirjoituksessa mainittu takareisivamma. Eniten ehkä kaduttaa se, että pientä oireilua oli jo ilmassa, mutta en siihen kuitenkaan osannut reagoida ihan oikealla tavalla. No, mennyttä ei voi muuttaa ja nyt tuostakin kokemuksesta on vain yritettävä ottaa opikseen.

Ikävältä tuntui silloin, kun suunnitellut kisat jäivät kisaamatta ja kuntokin oli näyttänyt olevan parempi kuin koskaan aiemmin. Kaikista vaikeimmat tilanteet liittyvät ehkä kuitenkin vasta kisoihin palaamisen. Fyysiesti olin tietysti täysin kunnossa, ja tällä kertaa haasteeksi muodostui enemmän henkinen puoli. Oli vaikea löytää rohkeus ja luotto omaan kroppaan, ja jokainen pieni kolotus synnytti pelon uudesta vammasta. Itseluottamus oli jo muutenkin tiessään, eikä heikot kisasuoritukset ainakaan auttaneet asiassa.

Tässä kohtaa pitäisikin mainita kiitokset koti- ja muille tukijoukoille sekä treenikaverille, jotka tsemppasivat jatkamaan takapakeista huolimatta. Iso kiitos myös Eevalle, joka jaksoi katsella muutamia todella tuskaisia treenejä ja kisaverkkoja, ja kuunnella mun turhautunutta kiukuttelua...

Sanoin alussa, että olen oppinut jotain. Mitä sitten? Levon, siis unen, mutta myös rentoutumisen, sekä toisaalta palauttavan harjoittelun merkitys on ehkä nyt alkanut valjeta paremmin. Ja myös se, että toisinaan on myös ihan okei pysähtyä. Hienoja hetkiä on toki kiva fiilistellä näin jälkikäteenkin, mutta välillä on lupa elää hetkessä. Palkintopallilla seistessä tai välittömästi ennätyksen tehtyä ei tarvitse alkaa potea huonoa omaatuntuntoa treenaamatta jääneistä treeneistä, tai murehtia seuraavan viikon kisoja. Koskaan ei tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaa, ja hyvistä hetkistä saa ja pitää voida nauttia.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä tuleekaan tapahtumaan vuonna 2018.